torstai 2. elokuuta 2012

Epilogi


Matkaa on takana seitsemän kuukautta ja se on tullut päätökseensä. Satojen ja tuhansien kilometrien aikana tätä valtavaa mannerta kolutessani etenkin bussit ovat tulleet tutuiksi. Tällä tavoin uskon nähneeni enemmän elämää kuin lentokoneen ikkunasta pilviä katsellessani. Kaikki reissaaminen voi alkaa myös väsyttää ja kuten jo alussa kirjoitin, palaan sitten kun siltä tuntuu. Nyt on tuntunut siltä hetken aikaa, sillä pieni reissuväsymys on väkisinkin iskenyt. Se on täysin normaalia, kun matkustaa paljon ja pitkiä etäisyyksiä, kokee jatkuvasti uusia asioita ja välillä sairastelee. Tein ehkä jonkinlaisen ennätyksen sairastettuani seitsemässä kuukaudessa kuusi ruokamyrkytystä ja yhden neljänkymmenen asteen kuumeen nostattaneen viruksen. Lopulta tila eteni siihen, että Chilessä kehostani löydettiin parasiitteja, jotka sitten hoidettiin pois, minkä jälkeen oloni on ollut todella hyvä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Mikään ei poista sitä tosiasiaa, että reissu on ollut aivan uskomattoman hieno! Yksinkertaisesti koen nähneeni ja oppineeni niin paljon hienoja asioita, että välillä täytyy levätä, rauhoittua ja sulatella kokemaansa.

Sunnuntaina laskeutuessani Tampereelle, mittarissa tulee olemaan kaksisataaneljä matkapäivää. Niin sanotussa ”normaalissa elämässä” kaksisataaneljä päivää ei ole aika eikä mikään eikä päivien sisältöä välttämättä sen kummemmin edes muista, jos nyt ei jotain aivan erityistä ole tapahtunut (tämä ei kuitenkaan tarkoita, että arki olisi jotenkin tylsää tai merkityksetöntä, päinvastoin). Matkalla sen sijaan ajan käsite muuttuu uusien kokemusten ja ympäristön myötä. Samat kaksisataaneljä päivää matkalla arkielämän sijasta merkitsevät samaa kuin olisi ostanut kaupasta tulisempaa pippuria sen tavallisen miedomman sijasta. Matkalla ärsyke- ja viriketulva on paljon voimakkaampaa ja tuntuu, kuin olisin ollut matkalla ikuisuuden, koska niin paljon asioita on tapahtunut, vaikka kyse on vain seitsemästä kuukaudesta. Ikään kuin aivoissani olisi ollut käynnissä suurajot kahdeksankaistaisella moottoritiellä.

Reissu oli järisyttävä kokemus, josta olen pystynyt kirjoittamalla ilmaisemaan vain hiirenosan. Miten voisin asetella sanani niin, että voisitte tuntea miten kauniilta auringonlasku näytti pitkän vaelluksen jälkeen Titicaca-järvellä, miten värikästä elämä Kuuban kaduilla on, miltä tuntui maata riippumatossa Amazonin viidakossa ja kuunnella viidakon yön huikeata äänimaailmaa ja miten ilo ja onnellisuus valtasi mieleni kun snorklatessani Galápagossaarilla pieni merileijonanpoikanen tuli leikkimään kanssani veden alla? Tai kuinka kertoisin, miten iloiseksi mieleni tuli kun pienet tytöt kiipesivät syliini erään majatalon alakerrassa Perussa ja aika kului kuin huomaamatta katsellessamme suomalaisten eläinten kuvia tietokoneelta tai kun Bolivian maaseudulla lounastaessani pikkupoika nimeltä Miki tuli leikkimään kanssani muovisella panssarivaunulla ja kanilla tai miltä tuntui tutustua uusiin ystäviin, taittaa pala matkaa yhdessä ja jakaa se ainutlaatuinen kokemus tuntemattoman, mutta siinä hetkessä kuin parhaimman ystävän, kanssa? Voisin kirjoitella loputtomiin vastaavanlaisia välähdyksiä, sillä mieleni on niitä täynnä. Jos olisin vain elänyt samaa oravanpyörää, olisin jäänyt vaille kaikkea tätä oppia.

Matka muokkautui koko ajan sen edetessä. Suunnitelmat menivät uusiksi monta kertaa ja usein lähdin spontaanisti aivan toiseen suuntaan kuin olin aluksi ajatellut, koska se tuntui sillä hetkellä parhaalta. En tule ikinä unohtamaan reissun mahdollistamia avartavia kokemuksia, vaan ne kulkevat mukanani hautaan asti. Joskus oli raskasta pakata rinkka aina uudelleen ja matkustaa satoja ja tuhansia kilometrejä, joskus sairastelut painoivat reissumielialan reilusti pakkasen puolelle, mutta aina lopulta nousin ylös voittajana ja entistä kokeneempana. Maaliviivalla enemmän painavat kaikki ne tapaamani hienot ihmiset, joiden tarinan sain kuulla ja ne hienot maisemat ja kulttuurit, joihin sain hetkeksi hypätä. Ennen kaikkea koen oppineeni paljon, kuten ihminen aina tekee, jos on nöyrä, avaa mielensä ja on valmis vastaanottamaan, pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä me arkisen kiireemme keskellä aivan liian harvoin teemme.

Kun joku kuitenkin tulee kysymään mikä oli reissulla parasta, vastaan jo etukäteen. Parasta oli vapaus ja elämä tien päällä: jylhät vuoristomaisemat, hajut, äänet, näkymät ja tienvarren ihmiset: paikalliset ja muut matkaajat. Koko se elämän kirjo ja seikkailun maku, kun matkustaa massiivisen mantereen läpi ruohonjuuritasolla. Oli hieno tunne, kun kerrankin oli aikaa tehdä juuri sitä mitä sattui huvittamaan ja oli mahdollista elää hetken aikaa muutaman neliökilometrin elinpiirin sijasta laajemmassa kontekstissa, jota vain valtameret ja toinen toistaan jylhemmät vuorijonot rajoittivat.
Oli upeaa saada uusi kieli eli oppia puhumaan espanjaa jossain vaiheessa yhtäkkiä huomaten, että tämähän sujuu!

Kaikki maat säväyttivät jollakin tapaa ja pääasia oli itse matkanteko, ei päämäärä. Eniten nautin tavallisen elämän seuraamisesta ja myös niiden elämän rujojen puolien ja epäkohtien tarkkailusta. Kuuba tulee aina olemaan itselleni tärkein ja lähinnä sydäntäni monista eri syistä ja sinne tulen varmasti vielä palaamaan. Bolivia oli pala aidointa, alkuperäisintä ja klassisinta Etelä-Amerikkaa ja tarjosi todellista seikkailua ja matkustamisen lapseniloa, vaikka oli toisaalta myös rankin hygienian puutteineen ja paikoitellen surkeine busseineen ja teineen. Peru ja Ecuador olivat Bolivian ohella mantereen ”alkuperäisimmät” tai ”intiaaneimmat” maat. Brasilia säväytti iloisilla ihmisillään, rytmeillään ja trooppisilla rannoillaan. Kolumbiassa parasta olivat ystävälliset ihmiset, Chile yllätti kehittyneisyydellään ja eurooppalaisuudellaan, Paraguay palana aitoa, ei-turistista Etelä-Amerikkaa ja Argentiina Buenos Airesin magialla.

Yksittäiset asiat, jotka tulen varmasti muistamaan ikuisesti: opiskelu, elämä ja matkat Kuubassa, kaikki vaellukseni ja mantereen huikea luonto, Amazonin viidakkoreissu, Galápagossaaret, Machu Picchu, Titicaca-järvi, pyöräily maailman vaarallisimmalla tiellä Boliviassa, Huayna Potosin (6088 m) valloitusyritys, Che Guevaran viimeinen leposija Itä-Boliviassa, Uyunin suola-aavikko, uudet ystävät Santiago de Chilessä, Buenos Airesin tango, pihvit ja punaviinit, Iguazun putoukset, Paraguayn ihmiset ja Rio de Janeiron kuumat yöt.

Kuinka hyvin asiat meillä Suomessa ovatkaan, mutta kuinka pienestä me kuitenkin valitamme. Kuinka vauraita me olemme, kuinka pullollaan kotimme ovat tavaroita ja materiaa, mutta siitä huolimatta niin monet meistä ovat onnettomia. Matkalla vahvistui aiempi uskoni siitä, että raha ei tuo onnellisuutta. Esimerkiksi Bolivian maaseudulla näin suurta köyhyyttä, mutta kuitenkin ihmisten perusonnellisuuden, mikä muodostuu jostain aivan muusta kuin asemasta, materiasta ja rahasta. Meidän suomalaisten tulisi olla onnellisia siitä, mitä meillä on. Meidän ei enää tarvitse voittaa lotossa, sillä voitimme jo, nimittäin syntymäpaikkalotossa.

Pienten asioiden merkitys unohtuu, kun ei koskaan siirry pois omalta mukavuusalueeltaan eikä tarvitse itse miettiä tai kokea minkälaisissa oloissa suuri osa maailman väestöstä elää. Itse uskon saaneeni tähän asiaan omakohtaisten kokemusten kautta perspektiiviä ja en toivottavasti milloinkaan unohda arvostaa lämmintä suihkua, hygieenista ruokaa, jääkaappia, talojen lämmitystä, supermarkettien valtavia valikoimia, hyvää julkista liikennettä, hyvää elintasoa ja tuloja, puhdasta luontoa ja hengitysilmaa, pientä liikennemäärää, hyvää kierrätysjärjestelmää, yhteiskuntarauhaa, sosiaalista järjestelmää, pieniä tuloeroja, tasa-arvoa, korruption vähäisyyttä ja demokratiaa.

Joskus tuntui masentavalta nähdä äärimmäistä kurjuutta ja köyhyyttä ja tuli tarve auttaa ja tehdä jotain. Monta kertaa mietin, mitä olisin voinut tehdä ja pohdin, minkä takia asiat eivät ole toisin, vaikka kaikki mahdollisuudet siihen olisivat olemassa. Monta kertaa jouduin palaamaan perustavanlaatuisimman kysymyksen ääreen: minkä takia joku on oikeutettu niin paljon enempään kuin joku toinen? Vaikka asiat eivät mitään mieltä ylentäviä aina olleetkaan, koin tärkeäksi nähdä nämä asiat itse, jotta tiedän ihan oikeasti mitä todellisuus osalle maailman väestöä on. Tutkimusten mukaan maailmassa olisi tarpeeksi vaurautta poistaa köyhyys lopullisesti koko maapallolta, mutta tahtoa siihen ei ole.
 
Etelä-Amerikan turvallisuustilanne on toinen asia, mistä kuulee usein puhuttavan. Itsekin pohdin asiaa ennen matkaa ja välillä hirvitti lukea opaskirjojen varoituksia ja ryöstötarinoita. Todellisuudessa sain hieman liioitellun kuvan alueesta rikollisuuden tyyssijana, sillä maalaisjärjellä pärjää. Totta kai Etelä-Amerikassa on paljon rikollisuutta ja huumeita, mutta kun käyttää järkeään eikä ota turhia riskejä, nämä ongelmat harvoin koskettavat turisteja. Itselleni ei sattunut mitään, jos kengässäni paljon aikaa viettänyttä melkein halki taipunutta luottokorttia ei lasketa. Maalaisjärjen käyttäminen ja pieni valmistautuminen riitti.

Omalla toiminnalla voi minimoida riskit ja perusasioina ovat varallisuuden hajauttaminen eri paikkoihin, rahavyö, salataskut, taksin käyttö kun kaikki tavarat ovat kannossa, hämärällä taksin käyttö aina ainakin suurkaupungeissa tai sellaisilla alueilla, jotka tiedetään arveluttaviksi, ei haahuilemista tiettyihin lähiöihin edes päiväsaikaan tai kävelemistä kujilla, joilla ei sinun lisäksesi ole ketään, ei koruja tai kelloja yllä, yökerhoissa juomaa ei jätetä vartioimatta, bussissa reppu aina sylissä tai jaloissa eikä koskaan hattuhyllyllä ja niin edelleen. Kertaakaan en kokenut oloani turvattomaksi, lukuun ottamatta erästä alkuiltaa Santiagossa, jolloin jalkapallohuligaanit yrittivät ryöstää brasilialaisen ystäväni ja hajottivat yleisiä paikkoja. Tämän lisäksi ainoat hieman hirvittävät kerrat olivat pari bussimatkaa kapeilla Andien hiekkateillä korkealla vuoristossa. Oikeastaan pahinta "turvallisuusmielessä" oli ruokamyrkytysten jälkeen uskaltaa syödä mitään. Joskus kumarsin pöntön hengelle useammin, kuin muslimi rukoilee päivässä Mekkaan päin ja silloin tuli todella kotia ikävä. Mutta mitään pahempaa ei siis sattunut.

Kiitos kaikille blogini seuraajille. Monet saamani kommentit ja sähköpostit lämmittivät mieltä kovasti ja tiesin, että en kirjoita turhaan. Tilini tyhjeni kiitettävästi ja koko omaisuuteni eli seitsemän pahvilaatikkoa ja pari jätesäkillistä vaatteita odottaa äitini vintillä. Mutta mitäpä minä niillä rahoilla olisin tehnytkään? Palaan Suomeen köyhänä, mutta silti tunnen itseni rikkaammaksi kuin koskaan aiemmin.

Unelmia kohti kannattaa pyrkiä rohkeasti joka päivä, ovat ne sitten mitä hyvänsä. Meillä on vain yksi elämä eikä sitä kannata tuhlata epäröimällä ja elämällä ”mutta kun” ja ”sitten kun” –elämää. Muchas gracias! Muito obrigado!

Lopuksi ajattelin laittaa pienen viihdearvoa omaavan top-listauksen sekä yhden kuvan jokaisesta maasta. Kuvia tuli otettuja satoja, mutta halusin valikoida kaikista yhden, joka kuvaisi parhaiten kokemaani tai tunnelmaa kussakin maassa.

Top-maat

  1. Kuuba
  2. Brasilia
  3. Bolivia

Parhaat rannat

  1. Kuuba
  2. Brasilia
  3. Ecuador

Kauneimmat naiset

  1. Kuuba
  2. Brasilia
  3. Kolumbia

Paras ruoka

  1. Argentiina
  2. Brasilia
  3. Peru

Parhaat kulinaristin erikoisherkut

  1. Lehmän sydän (Peru)
  2. Marsu (Peru)
  3. Paistetut muurahaiset (Kolumbia)

Musiikki & juhlat

  1. Kuuba
  2. Brasilia
  3. Argentiina

Parhaat luontokohteet

  1. Bolivia
  2. Ecuador
  3. Kolumbia
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin:


Kuuba.
Amazon - Kolumbia.
Galápagos - Ecuador.
Peru.
Bolivia.
Chile.
Argentiina.
Paraguay.
Brasilia.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Morro de Sao Paulo


29.7-1.8.2012
200. Matkapäivä
Sijainti: Salvador, Brasilia
Reitti: Salvador-Morro de Sao Paulo-Salvador

Kahdessadas matkapäivä paukahti juuri rikki! On niihin päiviin kaikenlaista mahtunutkin. Sen sijaan viimeisen varsinaisen reissuni ennen paluulentojen sarjaa tein Morro de Sao Paulon saarelle parin tunnin venematkan päähän Salvadorista. Saarella ei siis ole nimestään huolimatta mitään tekemistä Sao Paulon kaupungin kanssa. Valitsin Morron kohteekseni, koska olin kuullut, että se on mukava pieni paikka viettää rantaelämää. Turismia oli, mutta ei onneksi aivan liiaksi. Tosin kuulemma kesällä eli tammi-helmikuussa saari täyttyy ihmisistä, joten nyt oli parempi aika vierailla.

Sekä meno- että paluumatkan piti hoitua pikaveneellä kahdessa tunnissa, mutta kummallakaan kerralla avomerelle ei ollut mitään asiaa, sillä kapteeni muodosti käsistään kaaren näin elehtimällä ilmaisten aaltojen tulevan ja hukuttavan paatin. Otin siis mielelläni vastaan vaihtoehtoisen kyydin rantaa pitkin toiselle puolelle maihin, josta pääsi autolla niin lähelle Morroa, että lautalla kului enää 30 minuuttia perille pääsyyn. Vaikka pidän merestä paljon, joskus se voi olla hyvin pelottava. Eli ei haitannut yhtään, vaikka matka kestikin lautta+auto+lautta –yhdistelmällä pidempään, koska näin pääsin turvallisesti perille.

Itse saarella voi harrastaa erilaisia kierroksia, sukellusta, snorklausta ja ratsastusta, mutta itse tyydyin vain patikoimaan pientä saarta ympäri jaloin käyden muun muassa saaren majakalla ja lopun aikaa makoilin rannalla kirjaa lukien. Yhden kirjan luettuani löysin pienen metsästyksen jälkeen erään paikallisen vanhemman, pitkän, rastapäisen herran, joka oli kaupannut kirjoja kadulla 27 vuotta. Haastelimme noin tunnin niitä näitä kirjallisuudesta ja tein kaupat eräästä Afganistania kertovasta kirjasta sekä lahjoitin hänen bisnekselleen suomenkielisen Agatha Christien kirjan, jonka olin löytänyt Chilessä santiagolaisen hostellin kirjahyllystä. Hieno mies ja aito persoona (oi miksi en napannut hänestä kuvaa).

Tällä hetkellä tuntuu, että en oikein löydä sanoja kirjoittamiselle, joten lopetan lyhyeen. Pitkän matkan jälkeen takki on niin sanotusti tyhjä. Uutisten perusteella Suomikaan ei ilmeisesti ole muuttunut mihinkään, joten on ilo palata avoimen ilmapiirin Suomeen. Kansanedustaja Hakkarainen sekoilee kännissä ja Hirvisaari vertailee homoutta kehitysvammaan. Kaikki on siis kuten ennenkin!

Haluan kuitenkin kirjoittaa vielä yhden päivityksen, jossa vedän yhteen koko matkan kokemukset. Lupaan, että siitä tulee parempi kirjoitus, kuin näistä kahdesta viimeisestä!

Näkymät Morro de Sao Paulon rannoille majakalta.


Sinne jää Salvador ja sinne jää pian koko Brasilia. Obrigdao Brasil!

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Recife - Salvador


24-28.7.2012
196. Matkapäivä
Sijainti: Salvador, Brasilia
Reitti: Rio de Janeiro-Recife-Salvador

Vähiin käy ennen kuin loppuu, kertoo suomalainen sananparsi. Mainitsin aiemmin, että Brasilia jää matkani viimeiseksi maaksi, mutta en kertonut tarkempaa Suomeen paluupäivääni. Tämä tapahtuu siis 5.8. Jäljellä on noin viikko, joten kirjoitan nyt lyhyen, ehkä kolmanneksi viimeiseksi jäävän blogipäivitykseni.

Rio de Janeiron jälkeen löysin itseni toisesta suuresta, mutta ei lainkaan niin näyttävästä kaupungista, Recifestä. Recife sijaitsee koillisrannikolla Pernambucon osavaltiossa, mikä on Brasilian nopeimmin kasvava osavaltio. Tämän huomasin jo lentokoneesta, kun lukemattomat pilvenpiirtäjät hallitsivat yleiskuvaa.

Recife ei ehkä yleisesti ole niitä Brasilian-matkaajan ensimmäisiä kohteita. Kaupungista löytyy kuitenkin ranta ja vanha kaupunki (kuinkahan mones muuten tällä matkallani?!) sekä taidehistoriallinen Ricardo Brennandin keskus. Itse keskusta sen sijaan on aika ruma ja osa rakennuksista on päästetty pahasti rapistumaan. Kunnostusprojektejakin sentään on meneillään. Keskustassa piti ajoittain varoa astumasta kodittomien, pahvinpalasten päällä nukkuvien ihmisten päälle. Nopean talouskasvun ja kilpailun Brasilialla on myös häviäjänsä, kuten jo Riossa näin.

Majoituin Recifessä Rion tapaan couchsurfingin kautta Felix-nimisellä hepulla. Pyörimme kaupungilla ja tapasimme mukavia ihmisiä. Kävimme myös Ze cafefinho –nimisen yhtyeen konsertissa, missä oli hyvä meininki. 

Recife viereisestä ja rauhallisemmasta Olindan pikkukaupungista nähtynä.
Kolme päivää oli kuitenkin tarpeeksi Recifessä ja ennen Suomeen paluutani halusin vielä käydä Salvadorissa, Brasilian afrikkalaisimmassa kaupungissa. Salvador on jälleen yksi näistä Brasilian mammuttikaupungeista, mutta leimaa antavaa sille on Etelä-Amerikan parhaiten säilynyt afrikkalaiskulttuuri ja mustan väestönosan määrä. Salvador oli orjaportti matkalla sisämaahan ja sitä kautta täällä on edelleenkin vahvat perinteet afrikkalaisessa kulttuurissa.

Salvadorin historiallinen orjatausta näkyy nykyäänkin verraten suurempana köyhyytenä ja rikollisuutena. Rio de Janeiro ja Recife, kuten muutkin Brasilian suuret kaupungit, ovat tunnettuja rikollisuudestaan, mutta Salvadorista kuulee kaikista eniten näitä tarinoita. Itse olen säästynyt ongelmilta, mutta olen nähnyt täällä Brasilian matkani osalta eniten köyhiä, kerjäläisiä ja kadulla asuvia perheitä. Tummat pikkupojat ovat tulleet kerjäämään rahaa muutaman kerran ja etenkin Salvadorin vanhalla kaupungilla on hurja maine.

Seuraavassa päivityksessä kirjoittelen vielä lisää Salvadorista ja eräästä lähellä sijaitsevasta saaresta, jossa ajattelin käydä. Sen jälkeen ajattelin julkaista vielä yhden kirjoituksen, jossa summaan kuluneet seitsemän kuukautta matkantekoa yhteen.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Rio de Janeiro - Cidade maravilhosa


16-23.7.2012
191. Matkapäivä
Sijainti: Rio de Janeiro, Brasilia
Reitti: Asunción-Rio de Janeiro

Brasilia, tuo trooppisen auringon, samban, caipirinhojen, kauniiden ihmisten, jalkapallon, valtavien rikkauksien ja slummien maa on ottanut minut ystävällisesti syleilyynsä. Tosin lentomatkani Asunciónista Rio de Janeiroon oli melko mielenkiintoinen. Lentokentällä brasilialaisen lentoyhtiön virkailija rupesi tivaamaan minulta jatkolentoa pois Brasiliasta. Kerroin, että en ole tulostanut lentoani eteenpäin Brasiliasta, mutta sellainen kyllä löytyy enkä edes valehdellut näin sanoessani. Virkailija sanoi käyvänsä jossakin tarkistamassa onko minulla lentoa ulos maasta, vaikka yritin huikata hänen peräänsä, että mitenköhän neiti mahtaa asian selvittää, kun en edes kertonut lentoyhtiön nimeä tai lennon numeroa, vain päivän jolloin lähden Brasiliasta. Virkailija palasi viiden minuutin kuluttua ja kysyin, haluaako hän kenties tietää lentoni tarkemmat tiedot. Minun piti avata läppärini ihmisten jonottaessa takanani ja näyttää lennon varaustiedot. Nainen oli vieläkin epäileväinen, mikä hieman ihmetytti, mutta hänen kollegansa tuli paikalle kertoakseen että asia on kunnossa. Jotkut maat ovat tarkkoja maastapoistumislentojen suhteen.

Seuraavaksi paraguaylaiset tullimiehet ottivat minut syyniinsä turvatarkastuksessa ja minun piti purkaa kaikki käsimatkatavarani epäilevän näköisen tullimiehen eteen pöydälle. Hänen pinotessa tavaroitani pöydälle, aloin muistella kauhutarinoita ihmisistä, joiden reppuun on laitettu lentokentällä asianomistajan tietämättä huumeita. Reppuani tutkiessaan tullimies kysyi poltanko (en tiedä tarkoittiko tupakkaa vai marihuanaa) ja kun vastasin kieltävästi, hän toisi kysymyksensä. ”En polta” ”Oletko ihan varma?”. Hän halusi myös tietää mistä olin tulossa ja kun kerroin kiertäneeni suurimman osan mantereen maista, häntä kiinnosti passissani olevat leimat. Kuitenkin aivan erityisesti häntä kiinnosti reppuni pohjalta löytyneet keksinmurut, joita hän tunnusteli sormenpäillään ja nuolaisi sitten sormeaan. Operaatiossa vierähti noin kymmenen minuuttia, mutta kun huumeita eikä mitään muutakaan epäilyttävää ei löytynyt, mies kysyi vielä mitä teen työkseni ja vastattuani hän halusi jostain kumman syystä kertoa tyttärestään, joka opiskelee sosiologiaa. Tässä vaiheessa putosin miehen ajatuksenjuoksun suhteen kärryiltä totaalisesti ja toivottelin hyvät päivänjatkot ehtiäkseni lennolle.

Rio de Janeiro on juuri niin maaginen kaupunki kuin kerrotaankin. Hyvin kaunis eikä monen kokoisensa kaupungin lailla täynnä pelkkää betonia, vaan täällä on kauniita rantoja, meri, puistoja, viheralueita, takana kohoavat vihreät kukkulat ja lähellä on kansallispuisto sademetsineen. Perinteisiltä turistikohteilta Sokeritoppavuorelta ja Kristus-patsaalta on huikeat postikorttimaiset näkymät kaupungin yli. Erilaiset kaupunginosat ovat viihtyisiä ja useimmat cariocat (rio de janeirolaiset) haluavat asua nimenomaan kaupungin kauniissa eteläosissa lähellä rantoja, kuten Copacabanalla, Ipanemalla tai Leblonissa. Rio nousee ehdottomasti kaikkien käymieni kaupunkien ylimpään aateliin ellei jopa sinne aivan ykkössijalle.

Mitään aivan halpaa elämä Riossa ei tosin ole ja Brasilia onkin ehdottomasti Etelä-Amerikan kallein maa matkustaa. Itse yövyön couchsurfingin kautta Diegon asunnossa Copacabanalla, viisi minuuttia rannalta, joten yöpymiskustannuksiin rahaa ei kulu. Kuitenkin ruoka ja aktiviteetit maksavat, mutta onneksi sentään metrolla ja busseilla pääsee näppärästi minne vaan eikä tarvitse käyttää kalliita takseja. Diego on brasilialainen journalisti, joka on ollut erittäin leppoisaa seuraa, on auttanut asioissa paljon ja ollut erittäin vieraanvarainen. On käyty syömässä, rannalla ja tapaamassa uusia tuttavuuksia. Näin olen saanut paljon paremman kuvan kaupungista, kuin hostellissa yöpyen.

Brasilialainen ruoka on hyvää, tosin riippuu tietenkin missä syö. Itse suosin erityisesti per kilo –ravintoloita, joissa on hyvät valikoimat salaatteja ja pääruokia ja asiakas saa itse lapata lautaselleen sellaisen annoksen kuin haluaa ja maksaa sitten painon mukaan. Yleensä omat annokseni ovat maksaneet kymmenen ja kahdenkymmenen euron väliltä riippuen missä kaupunginosassa syö. Ei mitään äärimmäisen halpaa, jos miettii, että syö joka päivä lounaan ja illallisen näissä paikoissa. Toki muitakin vaihtoehtoja on.

Nähtävää ja tekemistä Riossa riittäisi helposti pariksi viikoksikin ja itse viihtyisin täällä vaikka kuukauden. Ymmärrän niitä monia reissaajia, jotka ovat jumahtaneet tänne tai jääneet jopa asumaan. Jo aiemmin mainitsemani perinteiset turistikohteet kuten Sokeritoppavuori ja Kristus-patsas olivat tupaten täynnä ihmisiä, mikä latisti tunnelmaa, sillä kaikki jonottaminen ja kyynärpäätaktiikan käyttäminen edes yhden kunnollisen kuvan saamiseksi oli rasittavaa. Tästäkin huolimatta maisemat olivat palkitsevia. Aika kuluu täällä muutenkin nopeasti, sillä rannoilla makoilun lisäksi yöelämä on hyvää samba-klubeineen ja slummien baile-funk –bileineen, vaikka itse en edes ehtinyt yöelämään kovin hyvin tutustua, sillä pitkät päivät painoivat silmäluomeni usein jo aikaisin kiinni. 

Cristo Redentor on Rion suosituimpia nähtävyyksiä.
Näkymät sokeritoppavuorelta auringon laskettua.

Rio de Janeiro on kaunis.
Sokeritoppavuori Kristus-patsaalta nähtynä.


Copacabanan rantaa.
Varsinaisten turistinähtävyyksien lisäksi erilaiset kaupunginosat tarjoavat nähtävää. On etelän vauraammat ja hienommat kaupunginosat kuten Copacabana, Ipanema ja Leblon sekä niiden miellyttävät ja pitkät rannat. On keskusta ja Lapa, jossa on paljon samba-klubeja ja Flamengo (jossa on myös oma rantansa) ja Botafogo. Aivan monien ”parempien” kaupunginosien vieressä ylhäällä kukkuloilla sijaitsevat favelat eli slummit. On irvokasta, kuinka niin lähellä keskiluokkaa, kermaa ja kaikkea sitä varautta on äärimmäistä köyhyyttä, huonoa tai olematonta infrastruktuuria, epämääräisiä asumuksia, rikollisuutta ja kurjuutta. Ipanemassa ajellaan hienoilla autoilla ja kävellään hienoissa vaatteissa, kun samaan aikaan pienen matkan päässä tästä, kukkuloilla sijaitsee Brasilian ja Latinalaisen Amerikan suurin slummi, Rocinha, jossa on arviolta enemmän asukkaita kuin Tampereella. Ja kuitenkin nämä faveloiden asukkaat ovat niitä ”paskaduuneja” tekeviä köyhiä työläisiä, jotka tekevät ne työt, joita kukaan muu ei halua tehdä, kuten toimivat taksikuskeina, lastenvahteina, tarjoilijoina, siivoojina ja kaupustelijoina. Ilman näitä ihmisiä Rio ei toimisi. Vaikka Brasilian talous kasvaa kovaa vauhtia, räikeä eriarvoisuus on sen kasvot.

Koska halusin nähdä kaupunkia pintaa syvemmältä, olennaista oli käydä favelassa. Rio ei todellakaan ole vain Ipaneman ja Leblonin loistoa ja yläluokkaa, vaan kaikkialla läsnäolevat favelat ovat näkyvä osa brasilialaista yhteiskuntaa. Faveloiden ihmisiä halveksutaan ja kun Rocinhan asukas kertoo missä asuu, hänet sivuutetaan. Faveloiden ihmiset kantavat leimaa otsassaan ja heitä kohtaan on paljon ennakkoluuloja, vaikka suurin osa asukkaista on tavallisia ihmisiä. Suurin osa ei ole rikollisia, vaikka tietenkin myös rikollisuus, huumekauppa ja faveloita hallitsevat väkivaltaiset jengit kukoistavat siellä, missä on köyhyyttä. Valitettavasti myöskään poliisi ei ole viaton, vaan hyvin korruptoitunut ja on syyllistynyt useasti ylilyönteihin ja epähumaaniin toimintaan faveloita ”siivotessaan”. Vaikka en ole itse köyhissä oloissa kasvanutkaan, minun oli helpompi samaistua favelan ihmisiin kuin nenä pystyssä kävelevään kermaan.

Faveloissa, kuten Rocinhassa, voi käydä jos tuntee sieltä jonkun tai lähtee järjestetylle ”retkelle”, joita pari ”matkatoimistoa” täällä järjestävät. Joissakin faveloissa voi kyllä käydä itsekseenkin, mutta pitää tietää mitä tekee. Itse en halunnut mitään ”köyhyysturismia”, ”kurjuussafaria” tai ”sosiaalipornoa”. En halunnut mennä tirkistelemään ja kummastelemaan köyhiä ihmisiä ja napsimaan valokuvia heidän kurjuudestaan. Faveloiden ymmärtäminen kuitenkin kiinnosti ja tutkin mahdollisuuksia toteuttaa vierailu kunnioittavasti ja itse yhteisöä hyödyttäen.

Sitten törmäsin Zezinhoon, mieheen joka on syntynyt ja kasvanut Rocinhassa ja joka nykyään järjestää slummiin kävelyretkiä, joiden aikana vierailijat oppivat paljon Rocinhan historiasta ja nykytilanteesta. Osa favela-kokemuksen, kuten hän itse sitä haluaa nimittää, tuotoista menee hänen vetämäänsä DJ-kouluun, jossa nuoret pojat voivat opetella tiskijukan taitoja hyvillä laitteilla ja ehkä joskus päästä toteuttamaan unelmaansa työkseen DJ:inä toimimisesta jollakin isolla klubilla. Zezinhon järjestämä tutustumisreissu Rocinhaan ei siten ollut mikään tirkistelymatka, vaan tukemalla hänen toimintaansa voi samalla tukea köyhiä lapsia ja nuoria, jotka DJ-kouluun osallistuessaan tekevät jotakin muuta kuin maleksivat kadulla, jossa on aina vaara ajautua huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen. Zezinho tietää miten rankkaa elämä favelassa voi olla, sillä hän myi ennen itse huumeita kaduilla. 

Rocinha sijaitsee ylhäällä kukkuloilla.
Rocinhan hökkelit ylhäällä, alhaalla yläluokan hienot asumukset ja penthouset lähellä rantaa. Miksi toiset ovat etuoikeutettuja enempään kuin toiset?
Zezinhon ajatuksena on, että turistit näkisivät Rocinhan itse ja muodostaisivat siitä oman mielipiteensä, jota voisivat sitten omissa maissaan kertoa eteenpäin. Media kertoo Rocinhasta jatkuvasti vain negatiivisia asioita ja ”tavallisilla” ihmisillä on paljon ennakkoluuloja Rocinhaa kohtaan, vaikka he eivät ole koskaan edes käyneet siellä. Itseänikin jännitti, minkälainen paikka Rocinha on ja ryöstetäänkö minut heti ensimmäisessä kadunkulmassa. Näin ei käynyt, vaan sen sijaan kohtasin lämmintä ystävällisyyttä. Toki osa ihmisistä ei juuri katsettaan maastaan nostanut, mutta se ei ole ihme sellaisen köyhyyden keskellä. Suurin osa ihmisistä kuitenkin piti siitä, että edes muutama länsimaalainen (tai ylipäätään muualla kuin favelassa asuva) ihminen tulee itse katsomaan ja toteamaan, että kaikki eivät ole rikollisia ja totuudessa on myös toinen puoli.

Rocinhaa ei voi suoraan verrata esimerkiksi joihinkin Aasian äärimmäisiin slummeihin, kuten Intian Mumbaissa sijaitseviin suuriin hökkelialueisiin, joissa ei ole juoksevaa vettä tai sähköä ja jotka puskutraktori käy purkamassa säännöllisesti. Kaupunki on tunnustanut ihmisten omistusoikeuden asuntoihinsa, vaikka tontit ovat luvattomia eikä niihin koskaan ole myönnetty minkäänlaisia kaavoitus- tai rakennuslupia. Mutta jossainhan meidän kaikkien täytyy asua, myös rahattomien?
Rocinhaan on lisäksi kehittynyt infrastruktuuria, sillä ihmismäärä on niin valtava, että jopa perinteisesti nuivasti faveloihin suhtautuneen Brasilian hallituksen on ollut tehtävä jotain. Zezinho muistuttaa, että tämä on tosin suurelta osin vain julkisuustemppu, sillä kaupunki haluaa kiillottaa mainettaan vuoden 2014 jalkapallon MM-kisojen ja 2016 olympialaisten takia. 

Kyllä Rocinhassakin poste restante toimii. Tämä paikka pitää vain ensin löytää ahtailta ja sokkeloisilta pikkukujilta.
Sähkömiehet: Mitäs tästä sanotte? Rocinhalaista infrastruktuuria. Turvallistako?
Niinpä monista muista faveloista poiketen Rocinhaan kulkee pari bussilinjaa, siellä on sairaala, jossa saa perushoitoa sekä sähköt ja vesi. Osa Rocinhan köyhimmistä asukkaista joutuu varastamaan sähkönsä vaarallisilla virityksillä voimalinjoista ja kantamaan vetensä jostain muualta, mutta suurin osa köyhistä pyrkii maksamaan jollain keinolla laskunsa. Kuitenkin Rocinhassa on edelleen valtava avoviemäri, jota hallitus ei ole kattanut saatikka rakentanut kunnollista viemäröintijärjestelmää. Tämä on suuri riski Rocinhan asukkaiden terveydelle, sillä avoviemäri on tehokas tautien levittäjä ja myös haitallinen ympäristölle. Lisäksi pitää muistaa, että talot sijaitsevat aivan vieri vieressä. Myös huumejengit ovat kehittäneet alueen infrastruktuuria ja palveluita (esim. ruokapankki kaikista köyhimmille), sillä heille on tärkeää, että yhteisö on heidän puolellaan.

Vaikka Rocinha sai Rion kaupungilta vuonna 1997 virallisen naapuruston aseman, käytännössä se on edelleen epävirallinen alue, kuten muutkin favelat. Veroja Rocinhassa ei maksa kukaan ja asukkaat ovat muutenkin virallisen järjestelmän ulkopuolella poislukien sairaalat ja koulut. Pohjois-Riossa on vielä rajumpia faveloita, joihin ulkopuolisilla ei ole mitään asiaa ja joissa edes tällaista infrastruktuuria ei ole. Alun perin koko Rocinha syntyi, kun orjuus lakkautettiin ja kaupunki kehotti orjia painumaan vuorille rakentamaan asumuksensa. Mitään kaavoituslupia tai muita ei todellakaan ollut, vaan alun perin talot tai pikemminkin hökkelit rakennettiin esimerkiksi aaltopellistä, puusta tai pahvista.

Rocinhassa talojen väleissä mutkittelee pieniä ja kapeita kujia, joilla on helppo eksyä.

Osa faveloista on ”rauhoitettuja” poliisin erikoisjoukkojen toimesta. Kuitenkin osassa käydään edelleenkin ajoittain kovia tulitaisteluja huumejengien ja poliisin välillä. Rocinhassa huumejengit hallitsevat yhteisöä, mutta myös poliisia näkee katukuvassa. Jengit, kuten amigos dos amigos, majailevat ylempänä kukkuloilla kasvillisuuden peitossa, jossa heillä on piilopaikkoja, maanalaisia tunneleita, vartiopisteitä ja raskasta aseistusta kuten rynnäkkökivääreitä ja sinkoja.

Jengit valvovat yhteisöään tarkasti eikä Rocinhassa käytännössä esiinny katurikollisuutta lainkaan, sillä se olisi huonoa bisnekselle. Jengit eivät halua, että satunnaiset Rocinhassa käyvät turistit kohtaavat ongelmia, sillä esimerkiksi turistin ryöstö toisi paikalle lisää poliiseja ja toisaalta osa ulkomaalaisista on huumejengien asiakkaita. Sama pätee myös muuhun ”pikkurikollisuuteen”. Jos joku jää kiinni ryöstöstä tai raiskaamisesta, tuomiona voi olla esimerkiksi käteen ampuminen tai pahimmassa tapauksessa tappaminen. Siksi Rocinha on asukkaille perusturvallinen (ajoittaisia tulitaisteluja lukuun ottamatta) eivätkä rikollisuuden ulkopuolella olevat tavalliset ihmisetkään kieli poliisille, koska useimmat haluavat mieluummin jengien pitävän järjestystä, kuin korruptoituneen poliisin, johon Rocinhassa ei kukaan luota. Zezinho kertoi nähneensä muun muassa poliisin vastaanottaneen lahjuksia sulkeakseen silmänsä huumekaupalta, suihkuttaneen kymmenenvuotiasta poikaa pippurisumutteella kasvoihin ja toisen kerran kuristaen ja lyöden 14-vuotiasta poikaa ”kuulustelun” takia. Asukkaat ovat joutuneet siis valitsemaan kahden pahan väliltä.

Vaikka köyhyyttä ja slummeja olen nähnyt ennenkin, eivät ne koskaan voi jättää kylmäksi. Rocinha oli yksi koko matkani värisyttävimmistä ja tärkeimmistä kokemuksista. Opin paljon. Kiitos Rocinhan ihmiset, kiitos Zezinho.

Taustalla Rocinha.
Zezinhon jaloissa olevat tatuoinnit kertovat Rocinhan yhteisöstä.
Oleellinen osa Rioa ja yleensäkin Brasiliaa on jalkapallo. Kävin katsomassa kaksi ottelua, Fluminense-Bahian ja Botafogo-Gremion. Koska legendaarinen stadion Maracanã on remontissa, molemmat ottelut pelattiin Engenhãon stadionilla, jonka kapasiteetti on vajaa 47.000. Fluminensen pelissä katsojia oli vain kuutisentuhatta ja tunnelma oli muutenkin hieman vaisu, sillä peli pelattiin keskellä viikkoa ja melko myöhään. Lisäksi Fluminense tunnetaan täällä enemmän eliitin joukkueena. Botafogo sen sijaan keräsi 35.000 katsojaa ja tunnelma oli loistava. Botafogo oli juuri hankkinut legendaarisen hollantilaispelaajan Clarence Seedorfin riveihinsä, jonka monet halusivat nähdä livenä. Ottelu oli loppuunmyyty, joten käännyin mustanpörssin lippukauppiaiden puoleen, jotka pyysivät ensin naurettavaa summaa, mutta tingin ja odottelin ja lopulta sain lipun lähes viralliseen hintaan. Stadionin osa johon menin, oli ylibuukattu, joten suuri osa ihmisiä oli ilman istumapaikkoja seisoskellen portaikoissa ja väliköissä ja ensin oli hieman vaikea nähdä yhtään mitään tungoksen keskeltä, mutta lopulta sain tungettua itseni välikköön, josta näin hyvin. Hiki virtasi ja laulut raikuivat, mutta Botafogo hävisi 0-1.

Brasiliasta on nopeasti tullut yksi suosikkimaistani, vaikka onkin ollut hieman vaikeaa totuttautua siihen, että yhtäkkiä ei enää pärjääkään sujuvasti kielen kanssa. Totuin jo siihen, että hoidin kaikki asiani espanjaksi ja pystyin keskustelemaankin mukavasti. Espanja on toki portugalin sukulaiskieli, mutta käytännössä olen huomannut, että edes espanjalla ei täällä kovin pitkälle pötkitä. Osa sanoista on samoja tai samankaltaisia, mutta toisilla on aivan eri merkitys tai osa espanjankielisistä sanoista  ei portugalinkielisille kerro mitään. Pystyn lukemaan portugalia jonkun verran espanjan takia, mutta portugalin ääntäminen on huomattavasti hankalampaa. Toki toimeen tulee aina vaikka viittomakielellä, mutta harmittaa, kun en enää pystykään käymään keskusteluja ihmisten kanssa heidän kielellään.

Rio de Janeiro on ehdottomasti uuden vierailun arvoinen kaupunki. Huomenna matkani jatkuu lentäen Koillis-Brasiliaan Recifeen, jossa vietän kolme yötä, minkä jälkeen lähden vielä tutkimaan vahvasti afrikkalaisvaikutteista Salvadoria, josta pitäisi löytyä kauniita biitsejä ja värikästä kulttuuria.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Iguazun putouksilta Paraguayyn


10-15.7.2012
183. Matkapäivä
Sijainti: Asunción, Paraguay
Reitti: Buenos Aires-Puerto Iguazu-Asunción

Matka jatkui Buenos Airesista seitsemäntoista tuntia bussilla pohjoiseen Puerto Iguazun pieneen kaupunkiin, kuuluisten Iguazun putousten läheisyyteen. Itse bussimatka oli koko tähänastisen reissuni leppoisin matkan ajallisesta pituudesta huolimatta. Argentiinassa bussit ovat laadukkaita ja palvelu pelaa. Olin varannut itselleni netistä yksilöpaikan, mikä oli aivan luksusta, sillä ei tarvinnut kysellä ketään nousemaan jos halusi vessaan ja muutenkin ympärillä oli omaa tilaa ja rauhaa. Penkki oli superpehmeä, sen sai lähes täysin vaaka-asentoon ja jaloille oli oma nostettava levike sekä tilaa. Yöllä bussissa oli lämmitys, elokuvat pyörivät jatkuvalla syötöllä ja bussin henkilökunta tarjoili välipalaa, illallista ja jopa viiniä ja samppanjaa! Matka meni siis hujauksessa nukuttuani ensin pari tuntia, herätessäni syömään, katsoessani elokuvan, kuunnellessani musiikkia, katsoessani toisen elokuvan, syödessäni ja taas nukkuessani kunnes bussi oli aamulla perillä. Aamulla tuotiin vielä aamupalaa eteen ennen asemalle saapumista. Tosin omat seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkahden tunnin bussimatkani eivät kai ole mitään, sillä tapasin brasilialaisen mimmin joka oli tullut bussilla yhtä soittoa kolme päivää ja ecuadorilaisen jampan, jonka matka oli kestänyt neljä päivää.

Iguazun maailmankuulut putoukset sijaitsevat sekä Argentiinan että Brasilian puolella rajaa. Tyydyin käymään vain Argentiinan puolella, sillä Brasilian puolelle olisi pitänyt maksaa erikseen pääsymaksu. Opaskirjani vuodelta 2010 mainitsi pääsymaksun putouksille olevan 40 pesoa, mutta näköjään näin vuonna 2012 hinta oli noussut 140 pesoon (25 euroa). Ei sillä että budjetti olisi tuohon summaan kaatunut, mutta mielenkiintoinen hinnannousu joka tapauksessa. Turisteja on helppo vedättää ja hyvin turistinen paikka Iguazu olikin. Putoukset olivat kyllä upeat ja niiden pauhu valtava. Alue itsessään on kansallispuisto, jossa samoilin jonkun aikaa kunnes kyllästyin väistelemään turistimassoja ja poistuin alueelta. Nyt on tämäkin ihme sitten nähty. 

Iguazun putoukset.
En jaksanut viettää Puerto Iguazussa enempää kuin yhden yön, vaikka aiemmin olin ajatellut olevani siellä jonkun aikaa. Sen sijaan lähdin Paraguayyn, jonne ei moni matkusta. Opaskirjat kertovat, että Paraguayssa ei ole mitään nähtävää. Itse jaksan ihmetellä tämänkaltaisia kirjoituksia. Ainahan jokaisessa maassa on jotakin, jos ei muuta, niin paikallisia ihmisiä ja kappale autenttista kulttuuria. Sitä lähdin Paraguaysta hakemaankin. Parempi vaan, että täällä ei pyöri muita turisteja jaloissa.  On totta, että täällä ei ole machupicchuja ja iguazun putouksia, mutta minulle riittävät paraguaylaiset ihmiset ja täkäläiseen kulttuuriin tutustuminen. Sitä paitsi pohjoisessa olisi useita luonnonpuistoja ja vaikka mitä luonnonkauneutta, joten en kyllä ymmärrä millä perusteella täällä ei ole ”mitään”. Oma pistäytymiseni tänne jää tosin valitettavan lyhyeksi, sillä huomenna jatkan Brasiliaan.

Toinen syy miksi täällä on nyt tavallistakin vähemmän turisteja, on kesäkuun lopussa tapahtunut vallankaappaus. Paraguayssa oli mantereen pahin tai ainakin pitkäkestoisin diktatuuri, kun kenraali Alfredo Stroessner piti valtaa hallussaan 1954-1989. Lisäksi täällä on ollut maailman pisin yhtäjaksoinen yhden puolueen dominointi vuodesta 1949 aina vuoteen 2008 saakka, jolloin valta vihdoin vaihtui kun entinen piispa Fernando Lugo valittiin presidentiksi. Lugo saavutti suuren suosion, koska hän ajoi köyhän kansan asioita ja yritti saada aikaan sosiaalisia uudistuksia. Paraguay on Bolivian jälkeen mantereen köyhin maa ja pitkän yksipuoluevallan jälkeen uudistuksia on todella tarvittu. Kuitenkin viime kuussa Lugo syrjäytettiin sillä verukkeella, että hän presidenttinä laiminlöi tehtävänsä maakiistassa, jossa kuoli 17 ihmistä. Poliisi otti yhteen maattomien viljelijöiden kanssa, kun nämä kieltäytyivät noudattamasta häätöä. 

Paraguayn naapurimaat pitävät vallankaappausta poliittisena ja esimerkiksi Argentiina on vetänyt suurlähettiläänsä maasta samalla kun Chile, Venezuela, Bolivia ja Ecuador ovat esittäneet omat protestinsa asian suhteen eivätkä ole tunnustaneet uutta hallitusta. Asiasta on uutisoitu yllättävän vähän suomalaisissa nettilehdissä. Osasyy valtamedian maailmanlaajuiseen vaikenemiseen voi olla se, että Yhdysvallat on mielissään asiasta ja on epäilty, että heillä on sormensa pelissä tässä(kin) asiassa. Amerikkalaiset suuryritykset ovat nimittäin peloissaan massiivisten voittojensa puolesta, sillä heille demokraattinen ja köyhien asialla oleva Etelä-Amerikka on kirosana. Jenkkilän suuryritykset pelkäävät, että eteläamerikkalaisten luonnonvarojen kansallistaminen jatkuu Paraguayssa, kuten esimerkiksi Boliviassa on käynyt. Heitä hirvittää ajatus, että paraguaylaiset hyötyisivät itse oman maansa luonnonvaroista sen sijaan että ulkomaiset ylikansalliset korporaatiot kuljettaisivat kaikki voitot lihottamaan omistajien jo entisestäänkin paksuja lompakkoja. Tästäkin vallankaappauksesta huolimatta demokraattinen kehitys Etelä-Amerikassa jatkuu ja kansa tulee jatkossakin äänestämään valtaan köyhien asialla olevia hallitsijoita, sillä tuloerot näissä maissa ovat niin suuret ja epätasa-arvo niin räikeää. Tällä hetkellä täällä on kuitenkin täysin rauhallista matkustaa.

Pidin Asunciónista. Kaupunki on hieman saasteinen, mutta hostellini oli hyvin kodikas ja tapasin täällä mahtavia ihmisiä. Hostellini on ruotsalaisen miehen ja paraguaylaisen naisen pitämä kodikas pieni majapaikka, minkä sisäpihalla on puutarha, jossa voi olla ikään kuin luonnon helmassa keskellä kaupunkia ja löhöillä riippumatossa. Minulle on muuten yritetty myydä jo kaksi kertaa sähkötainnutinta kadulla, vaikka eipä ole tullut vastaan yhtään tilannetta jossa sellaista olisin tarvinnut. Tapasin hostellilla kolme hauskaa brittijätkää ja muutaman paraguaylaisen matkailijayhteisö couchsurfingin kautta. Erään paraguaylaisen kanssa kävimme kauniissa puistossa kävelemässä ja hän kertoi minulle paljon Paraguayn historiasta ja nykytilanteesta. Lauantaina kävimme yökerhossa hostellin porukalla parilla paraguaylaisella vahvistettuna. Hauskaa on siis ollut ja kuten matkaillessa aina, on sääli jättää uudet ystävät taakse, mutta mistä sitä ikinä tietää, missä seuraavan kerran tapaa.  

Asunciónin keskustaa.
Eräs Asunciónin puistoista.
Asunciólainen slummi. Paraguay on Etelä-Amerikan toiseksi köyhin maa, jossa korruptio on osa arkipäivää ja tuloerot räikeät.
Kun aina välillä olen kirjoittanut näistä eri maiden espanjankielen eroavuuksista, niin mainittakoon jotain Paraguaystakin. Täällä ihmiset korostavat r-kirjainta hauskasti, vähän kuten jenkit, jotka puhuvat espanjaa. Kuulostaa hieman hölmöltä, mutta siihen tottuu. Eräs paikallinen kertoi häpeävänsä korostustaan, vaikka mitäpä haittaa siitä on.

Minulle on noussut hillitön Brasilia-kuume ja odotan innolla pääsyä tähän ihmeelliseen maahan. Olen ajatellut pitkään, että Rio de Janeiro on yksi maailman parhaista kaupungeista. Pian näen, vastaavatko odotukseni totuutta. Lentoni lähtee vastenmielisesti 4.30 aamuyöllä, joten ylös pitäisi nousta kahdelta yöllä, jos edes menen nukkumaan. Suunnitelmanani on viettää kolmisen viikkoa Brasiliassa. Aion ennen kaikkea nauttia hyvistä säistä, rannoista ja trooppisesta elämästä. Katsotaan millaiseksi matkani muodostuu, mutta sen tiedän, että Rio on ensimmäinen kohde ja lisäksi aion käydä ainakin Recifessä ja Salvadorissa. Brasiliassa täytyy olla entistäkin tarkempana ryöstöjen suhteen. Pääasia että ei kanna kelloja tai koruja tai levittele omaisuuttaan muutenkaan ja katsoo missä liikkuu.

Matkani on vääjäämättä tullut eräänlaiseen käännekohtaan. Olen matkustanut seitsemän kuukautta satoja ja tuhansia kilometrejä busseissa ja nähnyt ja tehnyt uskomattomia asioita. Seitsemän kuukautta ei ole pitkä aika ihmisen elämässä, mutta matkustaessa aika määrittyy eri tavalla. Kokemustulva on suuri ja paikat vaihtuvat jatkuvasti. Pieni reissuväsymys on myös iskenyt ja kaipaan treenaamista ja ruisleipää. Saattaa siis olla, että Brasilia jää matkani viimeiseksi maaksi tällä kertaa.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Buenos Aires


6-9.7.2012
177. Matkapäivä
Sijainti: Buenos Aires, Argentiina

Buenos Aires on yksi maailman hehkutetuimmista kaupungeista eikä syyttä. Kuuluisa yöelämästään, pihveistään, punaviinistään ja tangostaan. Erilaisia kaupunginosia voisi kierrellä ikuisuuden. On San Telmo, jossa itse majoitun ja joka on perinteinen tangon keskus, hieman rähjääntyneitä koloniaalisia taloja ja italialaisvaikutteita, on aikanaan italialaisten siirtolaisten perustama La Bocan työläiskaupunginosa ja Boca Juniorsin legendaarinen jalkapallostadion, on Palermon vanhakaupunki ja eräs yöelämän keskuksista, on itse keskusta, hipster Retiro, on Puerto Maderon satamakaupunginosa hyvine ravintoloineen ja massiiviset avenuet, kuten 9. de Julio ja keskustan loputtomat eksklusiiviset merkkiputiikit. Buenos Aires on kolmentoista miljoonan asukkaan megacity, jossa voidaan illastaa vielä klo 23 ja juhlat jatkuvat pitkälle aamun sarastukseen.

Buenos Airesin pilvenpiirtäjiä.
Puente de las mujeres eli naistensilta Puerto Maderon satama-alueella.
Jokaisella itseään kunnioittavalla kaupungilla on oma fallossymbolinsa.
Pyrin saamaan jonkinlaisen peruskuvan tästä massiivisesta miljoonakaupungista muutaman päivän aikana. Yllä mainitsemiini kaupunginosiin tutustumisen lisäksi kävin katsomassa tango-show:n. Jos tulee Argentiinaan eikä ole missään kosketuksissa tangon kanssa, on sama, kuin olisi Egyptissä eikä kävisi katsomassa pyramideja tai Suomessa eikä kävisi saunassa. Show oli loistava! Ihailin esiintyjien tanssi- ja laulutaitoja. Paikka oli pieni ja tunnelmallinen paikallisten ravintola San Telmossa eli juuri sellainen autenttinen kokemus jota etsinkin. Buenos Airesissa on paljon suuria turisteille rakennettuja esityksiä, enkä sano, että ne ovat huonoja, mutta itse halusin intiimimmän tunnelman ja sellaisen esityksen, jota tavalliset paikallisetkin käyvät katsomassa. 

Tango-show:n loistavaa tunnelmaa San Telmossa.
Toinen perinteinen ja hyvin suosittu turistikohde täällä on Recoletan hautausmaa. Sieltä löytyy näyttäviä vanhoja ja muutama uudempikin betoninen hautarakennelma kaikkine koristeineen aitoon katoliseen tyyliin. Myös Argentiinan entisen kiistellyn johtajan Juan Perónin vaimon Evitan hauta löytyy tältä hautausmaalta. Hautausmaa on historiallisesti ihan hieno nähtävyys, olkoonkin että itseäni hieman ihmetyttää moinen yliampuva hautauskulttuuri, mutta maassa maan tavalla. 

Recoletan hautausmaa.
Viikonloppuna ehdoton kohde oli San Telmon sunnuntaimarkkinat. Hurja määrä myyjiä oli levittäytynyt paikalle myyden etupäässä erilaista antiikkia. Itse tyydyin lähinnä ihmettelemään tunnelmaa, mutta ostin sentään paikallisen jalkapalloseuran Boca Juniorsin pelipaidan. San Telmosta etelään sijaitseva La Bocan kaupunginosa on työväenluokkainen ja hieman rähjäinen, mutta mielenkiintoinen paikka käydä kävelemässä, tosin on ehkä parasta että alueella ei maleksi ilta-aikaan.

Eräs La Bocan kaupunginosan värikkäistä taloista.
Katujalkapallo on bocalaista kulttuuria omimmillaan.
Olen tavannut Buenos Airesissa paljon ihmisiä. Vaikka buenosairesilaisista sanotaan joskus, että he ovat hieman nenäkkäitä ja ylimielisiä, itse olen saanut myös muunlaisia kokemuksia. Ollessani nauttimassa hyvää pihviä eräässä ravintolassa, kaksi jamppaa tuli juttelemaan niitä näitä ihmetellessään skandinaavista ulkomuotoani. Ensiksi arvelin kyseessä olevan joku turistin huijausyritys, mutta jampat osoittautuivat ihan tavallisiksi uteliaiksi ihmisiksi. Tapasin täällä myös Cecilian, argentiinalaisen tytön, joka asui muutama vuosi sitten vuoden Suomessa. Lisäksi tiesin Havannassa samassa perheessä asuneen saksalaisen lääkäriopiskelijan Lisan suorittavan täällä työharjoitteluaan, joten kävimme yhdessä markkinoilla sekä sain kutsun hänen kauttaan paikallisten kotibileisiin. Oli mielenkiintoista jutella tavallisten argentiinalaisten kanssa ja juhlia Argentiinan itsenäisyyspäivää. Espanjakin sujuu jo aika hyvin eikä edes argentiinalaisten omalaatuinen tapa ääntää espanjaa häiritse.

Buenos Airesista jäi itselleni hyvä kuva ja täällä voisi helposti viettää pidemmänkin aikaa. Kaupungissa on paljon hienoja alueita, mutta myös rapistuneita koloniaalisia taloja, historian havinaa ja italialaisvaikutteita. Ruoka on ollut tämän reissun parasta tähän mennessä ja tekemistä sekä iltaelämää täällä riittää viikon jokaiselle päivälle. Vaikka liikennettä on paljon, julkiset kulkuvälineet toimivat aika hyvin. Metro on tosin melko rähjäinen ja kuuluisa taskuvarkaistaan, mutta silläkin pääsee, vaikka bussi tuntuu olevan hieman suositumpi vaihtoehto. Itse asiassa hieman hämmästytti metron huono kunto verrattuna Santiagon viimeisen päälle uusiin ja kiiltäviin vaunuihin. Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli, että paikallinen jalkapallokausi oli juuri päättynyt enkä päässyt näkemään yhtään peliä. Argentiinassa fútbol on kuitenkin kaikki kaikessa.

Kuitenkin kello raksuttaa vääjäämättä ja päivät juoksevat kalenterissa nopeasti. Olin ostanut aikaisemmin lennon 16.7 Paraguaysta Brasiliaan, joten on syytä jatkaa matkaa pohjoiseen. Aiemmin vannoin, että jätän pidemmät bussimatkat vastedes tekemättä, mutta kuinkas ollakaan, lennot kuuluisille Iguazun putouksille olivat turhan kalliita, joten päädyin ostamaan lipun huomiselle seitsemäntoistatuntiselle bussimatkalle pohjoiseen lähelle Paraguayn ja Brasilian rajaa. Toisaalta täkäläisten bussien kerrotaan olevan hyviä: penkit ovat pehmeitä, lähes sänkyjä ja ”lentoemot” tarjoilevat matkoilla illallista ja välipalaa. Joten kerta kiellon päälle ja hokema ”linja-autossa on tunnelmaa” otsalohkoon soimaan. Iguazun vesiputoukset, täältä tullaan! Brasilian upeat rannat, viikon päästä nähdään!

torstai 5. heinäkuuta 2012

Santiago, Chile


24.6-5.7.2012
173. Matkapäivä
Sijainti: Buenos Aires, Argentiina
Reitti: Santiago-Buenos Aires

Santiagossa vierähti kuin vahingossa kaksi viikkoa suunnittelemani yhden sijasta, mutta hyvä niin, sillä tutustuin aivan mahtaviin ihmisiin ja pidin kaupungista muutenkin. Chileä en voi sanoa kovin monipuolisesti nähneeni, sillä laajat eteläosat jäivät kokonaan näkemättä, koska en halunnut lähteä kylmyyteen lumen keskelle ja toisaalta koska se olisi verottanut matkabudjettia myös huomattavasti enemmän. Mutta hyvä näin, sillä kaiken matkustamisen jälkeen tarvitsin yhden paikan, jossa olla hieman pidempään ja rauhoittua. Seuraavassa tarinaa siitä.

Chilen pääkaupunki Santiago on miellyttävä, vauras ja hyvin eurooppalainen. En odottanut kaupungilta oikeastaan mitään ja ehkä siksi se olikin positiivinen yllätys. Niin paljon kuin Ecuadorista, Perusta ja Boliviasta pidänkin, Chile toi tervetullutta vaihtelua kehittyneisyydessään, siisteydessään ja hygieniatasossaan. Chilestä ei juurikaan löydä ”klassista” Etelä-Amerikkaa intiaaneineen, mutta vaihtelun vuoksi oli mukavaa olla kehittyneemmässä maassa ja kokea välillä toisenlaisia asioita. Tosin Etelä-Amerikan köyhimmästä maasta Boliviasta ehkä Brasilian jälkeen mantereen kalleimpaan maahan siirtyminen oli pieni shokki, mutta käytännössä piti vain vaihtaa hieman reissustrategiaa ja siirtyä halpoihin dormitoriohuoneisiin, kokata ruokansa itse ja jättää isommat taksimatkat sikseen.

Pidemmällä matkalla Chile muodostaa täydellisen pysäkin levähtää hetki matkan rasitusten jälkeen. Täällä on hyvä hygieniataso ja infrastruktuuri, kaupoissa on kattavat valikoimat, metro kulkee ja kulttuurierot eivät ole niin suuret. Ymmärrän hyvin niitä ulkomaalaisia, jotka ovat jääneet tänne pidemmäksi aikaa opiskelemaan tai töitä tekemään. Tietyissä kaupunginosissa olen nähnyt itse asiassa enemmän vaurautta kuin missään Suomessa. Ja hinnoistakin tosiaan huomaa, että ainakin joidenkin ihmisten palkkojen on oltava hyvät, sillä muuten tuskin kukaan käyttäisi näitä ravintoloita ja muita palveluita keskustan kortteleissa. 

Parasta Santiagossa olivat paikalliset ystäväni, joita en henkilökohtaisesti tuntenut ennen tänne tuloani, mutta joihin minulla oli kontakti erään Suomessa ystäväni perheessä vuoden asuneen argentiinalaisen kautta. He ottivat minut erittäin lämpimästi vastaan ja tutustuttivat kaupunkiin. Harmi vain, että kannoin ilmeisesti mukanani jotakin Boliviasta tarttunutta bakteeria mukanani, sillä sairastuin lähes heti Chileen tultuani. Ensimmäiset päivät menivät sängynpohjalla kovissa kivuissa ja sairaalassakin piti käydä, jossa kankkuuni lyötiin kipupiikki. Kun tämäkään ei vielä auttanut, kävin uudestaan yksityisklinikalla, jossa selvisi että kannan parasiitteja, joten sain antibioottikuurin. Tämänkin jälkeen piti käydä vielä erikoislääkärillä antamassa lisää näytteitä ja varmistua siitä, että olen täysin kunnossa. Koko projektiin meni paljon aikaa ja kalliiseen yksityisklinikkaan rahaa. Onneksi on vakuutus. Sairastuminen niin pian edellisen kahden Bolivian taudin jälkeen laski mielialan aivan pohjalle. Sen johdosta ensimmäisen kerran ihan oikeasti painin koti-ikävää ja reissuväsymystä vastaan. Mikään ei kiinnostanut ja aloin kyseenalaistamaan koko homman mielekkyyttä.

Kuitenkin elämä voitti taas lopulta ja lääkkeet purivat. Kun pääsin jalkeille, päätin olla paikallani ihan rauhassa ja tehdä kevyitä asioita. Aloin tutustumaan kaupunkiin ja Chilen lähihistoriaan paremmin. Kävin erittäin mielenkiintoisessa, vaikkakin synkistä asioista kertovassa ihmisoikeuksien museossa (museo de la memoria y los derechos humanos), mikä kertoo etupäässä Chilen entisen diktaattorin Augusto Pinochetin hirmuhallinnosta vuosina 1973-1989. Aiheena olivat diktaattorin aikakaudella kidutetut, kuolleet ja kadonneet chileläiset. Museosta löytyi koskettava osio lasten kirjeitä heidän kadonneille tai vangituille vanhemmilleen sekä koululaisten piirroksia tuolta aikakaudelta. Eräs osio näytti minkälaisia kidutusmenetelmiä Pinochetin hallinto käytti ja toisaalla saattoi tutustua Pinochetin hallintoa edeltäneen demokraattisesti valitun sosialistipresidentin Salvador Allenden ja hänen kannattajiensa viimeisiin hetkiin.

Allendehan kuoli vuonna 1973 kun sotilasjuntta marssi presidentinpalatsiin kaapaten vallan. Allende halusi pysyä palatsissa viimeisten kannattajiensa kanssa pakenemisen sijasta, koska sanojensa mukaan ei luovuttaisi kansan hänelle antamasta mandaatista väkivallan edessä. Museossa pystyi kuuntelemaan Allenden viimeisen puheen kansalle, minkä hän piti pommien jo sataessa palatsiin. Diktatuurin aikana Allende ja hänen tuhansia kannattajiaan tapettiin. Monet vasemmistolaisiksi epäillyt joutuivat kidutuksen uhreiksi ja Santiagon stadion muutettiin kidutus- ja teloituskeskukseksi. Muun muassa kuuluisa teatteriohjaaja, muusikko ja runoilija Victor Jara pidätettiin ja vietiin stadionille kidutettavaksi ja lopulta ammuttavaksi. Hänen ruumistaan löydettiin myöhemmin useita murtumia ja 44 luotia. Sadattuhannet ihmiset lähtivät Chilestä maanpakoon.

Myöhemmin kävin myös Museo de la solidaridad de Salvador Allende-nimisessä museossa, johon oli koottu eri maista lähetettyä taidetta Allenden tueksi. Museovierailujen jälkeen jatkoin pääkadulle, jossa tuhannet ihmiset marssivat ilmaisen koulutuksen puolesta banderollejaan heilutellen. Henki oli korkealla ja tunnelma mukaansatempaava. Hyvän asian puolesta eivät olleet liikkeellä vain nuoret opiskelijat, vaan myös vanhempi väki oli lähtenyt marssille. Ihmisten letka jatkui kilometrejä, rummut pärisivät ja kaikki tämä todisti siitä, että vaikka 1970-luvusta on pitkä aika, chileläiset haluavat edistyä ja Allenden-aikakauden henki ei ole kadonnut. Kun katselee tätä vaurautta täällä, voi todeta, että ilmaisen koulutuksen esteenä Chilessä on vain poliittinen tahto. Maa tarvitsisi jotakuta Allenden kaltaista, sillä vauraus on täällä tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan jakautunut hyvin epätasaisesti eivätkä köyhät saa koulutusta tai terveydenhuoltoa, kun ei ole rahaa. 

Marssi ilmaisen koulutuksen puolesta.
Palacio de la Moneda eli presidentinpalatsi. Täällä Salvador Allende vietti viimeiset hetkensä uskollisimpien henkivartijoidensa kanssa sekä piti viimeisen puheensa kansalle pommien sadellessa palatsiin, kunnes Pinochetin joukot valtasivat talon ja Allende löytyi huoneestaan kuolleena.
Nyky-Santiagoa. Kapitalismi on kasvanut hengellisyyttä suuremmaksi.
Toisaalta Pinochetin hirmuhallinnon päivät ovat lähihistoriaa ja niin tuoreessa muistissa monilla edelleen elävillä chileläisillä, että olen huomannut haavojen olevan vieläkin osittain arpeutumatta. Näistä asioista ei välttämättä haluta puhua ja Allende ja Pinochet jakavat mielipiteet. Pääsin keskustelemaan hostellini keski-ikäisen omistajan kanssa asiasta sattumalta eräänä iltana kokkaillessani keittiössä ruokaa. Small-talkin jälkeen kysyin häneltä tunnustelevasti minkälaista elämä Chilessä oli Pinochetin aikana. Huomasin heti, että hänelle asia oli edelleen kipeä. Rouva kertoi, että hänen isänsä oli ollut Pinochetin tiedottaja ja siten lähellä tämän hallintoa. Hän kertoi, että monia asioita ei olisi pitänyt tapahtua, mutta maahan piti saada järjestys. Hän myös kertoi, että ei pidä siitä, että nykyään nuoret ovat osoittamassa mieltään asioista kadulla, kun voisivat tehdä sen sijaan jotakin hyödyllistä. En viitsinyt lähteä avaamaan tätä keskustelua sen enempää, vaan tyydyin kuuntelemaan hänen kantansa asiaan.

Santiagossa voi tehdä monia muitakin asioita, kuin tutustua historiaan. Bellavistan taiteilijahenkinen kaupunginosa on mielenkiintoista ja värikästä arkkitehtuuriltaan ja yöelämältään se on Santiagon parhaimmistoa. Bellavistassa on myös kuuluisan runoilijan Pablo Nerudan talo. Kun kävin paikalla talon sisälle tehty museo oli suljettu pyhäpäivän vuoksi, mutta jonkinlaista symboliikkaa kai tarjosi Nerudan talon oven eteen sammunut juoppo. Nerudan talon läheltä pääsee kiipeämään Cerro San Cristobaliin, josta on hyvät näkymät kaupungin yli ja se on samalla suosittu lenkkeilypaikka paikallisten keskuudessa.

Pablo Nerudan entinen talo Santiagossa.


Seinätaidetta Nerudan talon lähellä.
Bellavistan kaupunginosan tyypillistä boheemia arkkitehtuuria.
Ystävystyin hostellilla kahden brasilialaisen matkalaisen kanssa ja päätimme tehdä porukalla erilaisia ekskursioita. Chilessä on mahtava viinikulttuuri ja Santiagon lähellä on useita laadukkaita viinejä tuottavia viinitiloja, joten päätimme suunnata Concha y Toro –nimiselle viinitilalle tutustumis- ja maistelukierrokselle. Concha y Torossa valmistetaan muun muassa Suomessakin tuttuja Casillero del Diablo –punaviinejä. Tilalle pääsee, kun matkustaa metrolla päätepysäkille ja ottaa sieltä taksin tai bussin muutaman kilomerin päähän. Viinitilalla käytiin läpi erilaisia rypälelajeja sekä ilmaston ja maaperän vaikutuksia niiden kasvuun. Pääsimme myös tutustumaan viinikellareihin ja ihmettelemään eri-ikäisiä viinejä suurissa tammitynnyreissä. Lopuksi oli maistelukierros ja viinimyymälä, josta saattoi ostaa normaaliviineistä kalliisiin huippulaatuihin.

Viinit porisemassa tynnyreissä oikeassa lämpötilassa ja ilmanlaadussa.
Viinimestari kaataa maisteluannoksia.
Muutoin vietin aikaa chileläisten ja brasilialaisten ystävien kanssa sekä tapasin myös erään Santiagossa asuvan ja työskentelevän suomalaisen sekä pari muuta ulkosuomalaista. Yhtenä päivänä kävimme niin sanotulla ”Perkele-klubilla”. Kyseessä on baari, jonne santiagolaistuneiden suomalaisten ja satunnaisten matkalaisten pieni yhteisö kokoontuu perjantai-iltaisin klo 18. Oli mukavaa jutella maanmiesten kanssa taas pitkästä aikaa suomeksi ja kuunnella heidän tarinoitaan siitä, miten itse kukin on Chileen päätynyt.

Brasilialaisten kanssa oli mukava viettää iltoja ja saada lisätietoa ja vinkkejä heidän maastaan, jonne suuntaan kuun loppupuolella. Innostuin yllättäen myös portugalin kielestä, joka on espanjalle sukua, mutta paljon vaikeampi kieli ääntämykseltään. Keskustelimme espanjaksi ja oli hauskaa huomata, että brasilialaiset kysyivät aina silloin tällöin minulta englanniksi tai portugaliksi jonkin sanan merkitystä espanjaksi. Noin muutenkin täällä etelässä olen tavannut enemmän brasilialaisia ja kaikki ovat vaikuttaneet hyvin mukavilta, avoimilta, sosiaalisilta, huumorintajuisilta ja lämminhenkisiltä ihmisiltä. Brassit kutsuvat aina porukoihinsa mukaan ja meininki on miellyttävän yhteisöllistä.

Chilen espanja on toisinaan hieman kummallista, sillä siellä käytetään sellaisia ilmauksia, joita ei löydy muualta lattareista. Paikallisten kanssa keskusteltuani opinkin muutaman ”chilenismin”. Esimerkiksi ”vacan” tarkoittaa samaa kuin Perussa ja Kolumbiassa ”chevere” eli ”siistiä” tai ”hieno homma”. ”Fome” tarkoittaa jotakin tylsää asiaa tai kun joku ei menekään niin kuin piti. ”Cachay” tarkoittaa, että ”ymmärsitkö”. Oma espanjani mahtaa olla melkoisen rikasta ja eriskummallista tämän reissun jälkeen, kun muistetaan, että Suomessa opiskelin kuten Espanjassa puhutaan, mutta Kuubasta ja jokaisesta Etelä-Amerikan maasta on tarttunut omia sanojaan, murteitaan ja puheenparsiaan.

Eräänä iltana tapahtui ensimmäinen Etelä-Amerikan matkani hieman kuumottava tilanne. Olimme menossa brasilialaisten kanssa eräänä iltana syömään iltakahdeksan aikoihin ja kävelimme keskustasta Bellavistaan, kuten aiemminkin. Tällä kertaa tosin aivan yllättäen huomasimme, että ohittamamme puisto oli täynnä jalkapallohuligaaneja ei barrabravoja. Kyseisenä päivänä oli ollut Chilen jalkapallosarjan ratkaisevat pelit ja vierasjoukkueen fanit olivat purkamassa häviön aiheuttamaa pettymystään puistossa. Paikalla oli paljon ihmisiä, joista osalla oli mailat käsissään, joilla he hakkasivat katulamppuja hajalle, osa yritti ryöstää ohikulkijoita ja loput vain huusivat, juoksivat ja räyhäsivät. Toiselta brasilialaiselta tytöltä yritettiin viedä käsilaukku, mutta lähdimme porukalla ryöstäjän perään ja hän luopui laukusta heittäen sen kadulle. 

Yritimme lähteä pois alueelta, mutta joka puolella tuntui olevan näitä epämääräisiä porukoita. Päädyimme ylittämään erään isomman tien siinä toivossa, että toiselta puolelta saisimme taksin ja pääsisimme ”motista” pois. Tässä vaiheessa myös poliisi tuli paikalle suihkuttaen vesitykeillä väkijoukkoon, mihin huligaanit vastasivat heittämällä kiviä poliiseja kohti. Emme saaneet taksia, mutta pääsimme erään sattumalta auki olevan museon pihaan, jossa oli muutama ”normaali” ihminen. Joku porukka kulki museon kohdalla meidän ohitsemme ja eräs heistä huitaisi allekirjoittanutta jollakin kepillä takapuolelle. Pikkujuttu eikä mitään käynyt, mutta hieman ihmetytti moinen meininki. Näimme kun erään chileläisen tytön kimppuun käytiin ja häneltäkin napattiin käsilaukku, mutta porukkamme suivaantunut brassityttö juoksi apuun ja meidän kahden muunkin oli pakko seurata. Tämäkin ryöstäjä luopui laukusta ja pääsimme hieman parempaan paikkaan odottamaan taksia, jonka lopulta saimmekin ja jäimme loppuillaksi hostellille. 

Seuraavana päivänä kaupunki oli taas normaali oma itsensä, mutta vähän vieläkin ihmetytti edellisiltainen kaaos. Jalkapallo on hieno laji, mutta idiootit pilaavat sen maineen moisella riehumisella. Kyseessä ovat keskenkasvuiset aikuiset, joista osa on rikollisia ja muita sosiaalisia ongelmia omaavia ihmisiä, jotka vain käyttävät jalkapalloa välikappaleenaan turhautumiensa purkamiseen. Silti kovin valitettavaa, mutta niin iso osa Etelä-Amerikkaa. Ainoa kerta kun mitään kuumottavaa itselleni on Etelä-Amerikassa sattunut, mutta onneksi siitä selvittiin lopulta sen suuremmitta ongelmitta.

Niin, nyt majailen siis täällä Buenos Airesin metropolissa. Aiemmin olin suunnitellut matkustavani Chilestä busseilla Argentiinaan, mutta löysin kuitenkin kohtuuhintaisen suoran lennon Buenos Airesiin ja halusin myös vähän lepoa bussimatkustamisesta, joten päätin lentää. Täällä vietän ehkä noin viikon, minkä jälkeen matka jatkuu kohti pohjoista ja Iguazun vesiputouksia. Koska tarkoituksena ei ole polttaa itseäni loppuun, matkan periaatteena jatkossa olkoonkin ”hiljaa hyvä tulee”.